VIVA LA VIDA

Suussa on paljon muutakin kuin kieli. Suuhun voi mahtua melkoisen paljon kaikkea, riippuen tietenkin suusta. On suita, jotka ovat taynna lemuavaa jatetta,  suita jotka ovat pullollaan sammakoita, taynna hunajaa tai kuivakkaa sahanpurua. Jotkut suut ovat taynna tikapuita, joita pitkin sanojen pitaa kulkea ennen kuin ne paasevat ulos suusta. Niiden vastakohta on suu, jonka sanojen kiitoratana toimii oljylla valeltu kieli. Suut  kayvat myos eri nopeuksilla ja  totuusasteilla. Niita on parempi vahan varoa, silla suu kun vaantaytyy hymyyn, on vaikea tietaa mita totuutta se oikein kertoo.

Lasken luurin alas vahan tyhmistyneena. Saattaa olla, etta suu auki. Tuntuu, etta joku on juuri yrittanyt kertoa etta 2 plus 2 ei enaan olekaan neljaa. Etta se on nyt vaan muuttunut, niin kuin asiat ajan mukana tekevat. Muutama paiva on kulunut mukavan leppoisasti puolittamalla kaksihaaraisiani ja nyt olen varannut ajan leikkaukseen. Kadessa pitelen selkeaa hinnastoa kyseisen kampaamon palveluista, jonka itse omistaja antoi ihan vain paivien tuokio sitten. Nyt sitten puhuessani samaisen hiustaitelijan kanssa, hinta nousi yllataen 6 eurolla. Tuntuu oudolle kun korvat ja silmat kertovat eri totuutta.Hmm, mietin josko sammakko puhui hiustaiteilija Pedron puolesta ja hopotteli omiaan.

Ollaan kahvipoydassa naisten kanssa. Puhe kay matalalla, nyt puhutaan pienista salaisuuksista, joita juorut ja mielikuvitus saattaa vahan varittaa. Parasta tietenkin kaikessa on, etta salaisuudet eivat ole kenenkaan omia. Siksi niilla vaikuttaa olevan melko helppo leikkia. Mita noissa suissa sitten oikein asuu. Nainen kumartuu poydan ylle ja kuiskaa melkein:” Uus kahvilan omistaja ihan varmasti lyo luihun laihaa tyttoystavaansa, voi raukkaa.” Johon toiset sitten liioitellun empaattisesti, mutta silti hieman epaillen:” Voih, voi ja oi, miten oikein sen tiedat?” Johon nainen taas:” No, kun silla on ihan semmoinen ilme tanaan.”

Ollaan juhlissa. Talo on taynna kaiken maalaisia juhlijoita. Yhdistavana tekijana kaikkien suut kayvat tana iltana lujaa.Poydat ovat taynnansa ruokaa ja viinia, ihan kuin vanhoissa kreikkalaisissa bileissa. Kun istuu vessassa, kuulostaa etta olohuoneessa olisi yksi suuri suu taynna tuhansia kielia. Joidenkin suut etsivat suudelmia ja ehka siksi valuvat hunajaa. Minun seuraani on iskeytynyt ammattilaissuu, joka ei tunnusta korvia saman paan kumppaneiksi. Miehen kasvot ovat punaiset, paa valuu hikea ja miten se suu kaykaan. Se leikkaa toisen puhetta ja jatkaa omaa pulputustaan. Mutta koirankasvatuksesta on ihan mukava kuulla. Tarinoinnin ohessa yritan laittaa kirsikanvartta kielella solmuun.

Levitan huulilleni rasvaa. Ei siksi, etta ne olisivat rohtuneet, vaan siksi etta olen tehnyt niin ainakin viimeiset 15 vuotta. Ilman, tana paivana on jo hankala hymyillakin. Koitan pitaa huolta huulista ja niiden suojelemasta suusta. Koitan antaa niitten puhua totuutta. Sita on korvienkin mukavampi kuulla

Valilla tuntuu etta elaa herkkubuffetpoydassa. Etta sita seilaa tarjottimella, joka on taynna pienia herkkupaloja. Niissa on toffeeta kaikissa eri notkeuksissa, suklaita moninaisissa vareissa ja makujen voimakkuuksissa, marenkilinnoja, kermavaahtoa, marjoja ja eksoottisia hedelmia. Kun on hyvissa, on helppo fiilistella. Tasta se lahtee! Kuule basso! Musiikki saestaa polkua! 

Ei voi olla parempaa kuin hengittaa vuoristoilmaa, vetaa sita pitkin hengenvedoin keuhkoihin. Tayttaa silla paa ja aktivoida aivot. Siristella silmia, olla viela nakematta.Hymahtaa ja hymyilla omalle hopsoydelle.Avata sitten silmat yksi silmaripsi kerrallaan yhdessa auringon kanssa. Kuulla ja kuunnella lintuja, niiden vilkasta puhetta; tarinointia, juoruilua ja vaittelya. Herata hitaasti, ilman viisareiden painostusta, tietoa ajasta. Ravistella sitten aamiainen suoraan puusta nurmelle, josta suuhun; mantelipuun pahkinoita ja kaktuksen punalihaisia hedelmia. Antaa auringon tehda maksalaikkien nakoisia pisamia nenan paalle, paivettaa ihoa ja vaalentaa hiussuortuvaa. Ottaa askeleita polyavalla maantiella, jonka sivuilla soittaa viulua tuhannet heinasirkat, ne Maija Mehilaisen kaverit. Tomistaa polya kengista tavoitetulle asfaltille, nostaa peukalo pystyyn ja pyytaa kyytia toinen polvi koukussa. Olla odottava, tietamaton tulevasta. Huoleton, mutta valpas. Seikkailu odottaa, sydan on vapaa ja huutaa sita.

Parasta on jakaa hetkia. Istua bussissa, ihan ystavan vieressa.Olla hiljaa, omissa ajatuksissa, mutta silti yhdessa. Antaa hyvalle ololle kaikki tila, avata ihon vetoketju ja antaa sen astua sisaan. Laittaa istuin  lepoasentoon, nostaa jalat ylos tai laittaa ne mukavaan solmuun. Syoda yhdessa matkalle laitettuja evaita, semmoisia vahan nahistuneita sampyloita, joidenka juusto on ihan pehmennyt ja tomaatit jattaneet mehuillaan renkaat siihen. Kaikki retkella olleet nuo leivat tuntee.Maistuu parhaalle, kun maisemat vaihtua viuhahtavat verhon raosta. Juoda pullon suusta, kahvia termospullon kupista. Hopista ystavan kanssa, menneista ja tulevista, ilonlahteista ja syvista lammista. Ihan lahella toisen kasvoja, tuntea luottamusta, intiimeytta. Olla hetki niin yhdessa, jakamassa elamaa.

Ihan varmaan oon moikannut kaikkia ,jotka tiella on tullut vastaan, hymyillyt ja heilutellut katta. Kiltisti ja poikkeuksellisen karsivallisesti oon odottanut etta kauppias ja edellinen asiakas on saaneet juorunsa juoruttua ennen kun olen pyrkinyt maksulle.  Kahvilassa tarjonnut jeesia kiireisina hetkina, ojentanut auttavaa katta kylan juhlien valmisteluihin ja hitto ties mihin koittanut osallistua. Olla osa tata kylan menoa. Tyokavereilta kysellyt niiten lempivareja ja rakkaimpia lapsuusmuistoja, antanut niille hartiahierontaa ja leiponut kahvitaukopullaa. Osaksi vaan ettei kylan juorukellot saa mua ainakaan kutsuttua koppavaksi tai kylmaksi pohjoisen tytoksi, mut suurimmaksi  osaksi etta vaan tutustuttaisiin ja ehka jopa tultais ystaviksi.Mut, ei kiitos ja sit semmoset ylospain yrittavat suunpielet siihen paalle. Mulla on tullut seina vastaan. Loppunut keinot ja tahto, jaljelle jaanyt vaan hammennys ja ihmetys.Ma oon jarsinyt tata kovaa luuta jo kohta viisi kuukautta, eika siita irtoa paljon mitaan, ei makua eika hajua.

Onneksi sitten tassakin maailmassa on mummot ja papat. Lapsetkin on tietty aika ihania, mutta kylla nuo vanhukset tietaa ja osaa. Papat vie kylla mummoistakin voiton, niihin niin paljon harvemmin nimittain jaa semmoista karvasta tai hapanta makua kun vuodet vierittavat eteenpain.Papat on cooleja. Nama ikaryhmat on ollut Espanjan aikojen parasta antia. Ne ihanat pikkupojat Jorge ja  Hussein, jotka on kaynyt mun luona kylassa ja lainaillut (luvalla) mun pyoraa. No,mita nyt sen yhden kerran kun olivat unohtaneet kysya lupaa ja sitten myos palauttivat sen aikas lailla solmussa. Katsokaas,kun olivat loytaneet auton avaimet lukossa ja pistaneet ajallen-pyoran paalta. Mut, pojat on poikia, elamaa pitaa elaa, etta on tarinoita mita kertoa.

Sitten ne kauluspaitaiset papat, joillakin kavelykeppikin. Suorat housut ja kammatut hapset silti ihan aina. Aamulla ne lueskelee lehtea kirkon edustalla, semmoisessa kohdassa mihin aurinko jo ylettyy. Wiuf, ma viiletan korjatulla polkupuoralla toihin, mutta kylla ne jostain aina nakee ja tervehtii mua. Myohemmin paivalla nahdaan miten sattuu, vaikka ei mitaan suurempia hopotetteisiin, aina vinkataan silmaa ja niissa loistaa silloin tahtia. Sitten illan suussa papat alkavat ryhmittya, aika lailla kahviloiden nurkille tai sitten torstaisin pelaamaan korttia eraaseen baariin. Siella sitten juodaan kahvia, nuorta roseviinia tai brandya ja jutustellaan leppoisesti. Niitten jutusteluihin paasee aina mukaan, keskustelut on hyvia, eika kukaan varmaan kayta Chanelia tai kayta Zaran vaatteita. Nama papat on ehdasti sita mita on, ehka ilman hampaita, mut mita sitten. Mita nyt joku saattaa kukkoilla aina silloin talloin. Mutta hei, poikia ne on papatkin.

Erityisen rakkaaksi on tullut herra nimelta Angel. Melkoinen sanasieppo ja showtaituri tama mies, lisaksi itseoppinut kirkkojen entisijoija, eras 12 lapsisesta perheesta, monien lastenlapsien rakastava ukki ja pitkan avioliiton saavuttanut mies.Aikamoinen pakkaus siis. Valilla Angelilta tulee illalliskutsu. Silloin on laittanut ruokaa kotonaan, ja tuo sen sitten baariin valkoisen liinan paalle ja jakaa sen mun ja baarin omistajan Andresin kanssa. Ne on niin liikuttavia hetkia, etta tekee mieli rutistaa tuo pikku-ukko laatikkoon ja pudottaa se vatsanpohjalle sailoon. Eilen ennen ruokailua herra juoksi kotiinsa, toi sielta hienon hienoja vaaleanpunaisia satkapapereita 50 vuoden takaa-ja lahjoitti ne minulle.Voih.

Alkuun se oli siis kuin jarjestetty avioliitto. Se oli sekamelska melko paljon tympeytta, vahan viatonta ujostelua,  valinpitamattomyytta ja sitten vaan yksinkertaista tunnesiteiden puutetta. Semmoista, kun ei viela tieda mika uusi puoliso on oikeen miehiaan. Se haisi oudolle ja oli vaan ihan ruma ja tyhma. Mutta olihan se ainakin iso ja valkoset olivat sen seinat. Taynna potentiaalia siis.Talo, johon mut oli pudotettu ei silti  tuntunut mitenkaan kodilta. Paitsi sitten pikkuhiljaa. Kaukoputkessa nakyi keidas, pimeydessa valo ja luokse ojentuva kasi.Se oli kait just silloin kun soin lattialle pudonneen leivanpalasen mitaan miettimatta. Tai se kun otin kylvyn, vaikka allas olikin melko tumma ja likainen, tai kun pesin vessanponttoa ilman vaaleanpunaisia hanskoja. Se  aamu oli myos yksi niista tilanteen leikkaavista ja muuttavista jolloin kavelin paljain varpain ihan hiekkaisella lattialla ilman etta allotti tai etta olisin vaan yrittanyt kavella varpailla. Ne oli ne kaikki yhteiset hetket, ne joissa ei ollut mitaan kaunista tai hohdokasta jotka meidat sitten lopulta linkitti yhteen kuin vanhan pariskunnan. Puhdistin lopulta jopa sen viemareita with love.

Sama juttu oli kylan ja sen asukkien kanssa. Ekaksi oli vahan semmoista ulkokultaisuutta, Zaran vaatteita, mocchacinoja ja Chanelin hajuvetta. Ihan stailia, mutta eihan semmoista kesta tai jaksa ikuisesti.Ainakaan jos milloinkaan ei tapahdu nyrjahdyksia, niita inhimillisyyden pilkahduksia; hikisia kasia, lipsautuksia, punastumisia, mustelmia saarissa ja auenneita vetskareita. Sita alkaa kaivata sita tunnelia, joka vie syvemmalle,hitto vie, vaikka suonsilmaan.Ja niita keskusteluja, jotka oikeasti koskettavat jossain, joissa oikeasti sanotaan jotain ja uskalletaan olla oikeita meita, paljaita ja herkkiakin.Mita enemman vahingossa lipsautettuja sanoja, punastumisia, noloja tilanteita ja impulssiivisia tunnepurkauksia, sita enemman oon tykannyt, enempi myhaillyt, ja sita lahempana toisiamme ollaan oltu kylalaisten kanssa. Mutta kovin kaukana viela ollaan toisistamme silti. On niin paljon pakkelia ja kovaksi kasvatettua nahkaa, ettei nama helpolla pehmeiksi muutu. Tama Pohjois-Espanja on yks kova luu.

Pimeys on joillekin hyva kaveri, turvaa tuova suoja. Yksinolo rauhaa, syvaanhengittamista ja energian uusiutumista. Hiljaisuus joillekin yhta sinfoniaa. Mutta sitten on meita joille kaikki on toisin. Meidan yossa esineet muuttavat muotojaan, saavat kasvoja ja pelottavia piirteita. Rauha ja hiljaisuus tuntuvat vain painostavilta hetkilta ennen jonkun pahan tapahtumista. Tassa pelkureiden maailmassa  pidemman hetken paasta yksinolokin on menettava runollisuutensa ja tuntuu vain ihan puhtaalta yksinaisyydelta.

Elama on epailematta ironiaa ja tarkoituksia taynna.Saanko esitella Teille Espanjan taloni. Saavumme suuren kivisen rakennuksen eteen, se on kylan kaupungintalo. Katolla ylpeilee espanjanlippu ja komeasti soittava kling-kling-kello, ihan nayttavaa. Jossain sen sopukoissa taman 800 asukkaan kylan pormestari naputtaa varmastikin tietokonetta ja puhuu paljon matkapuhelimeen, aina siihen asti kun siesta lankeaa. Sen jalkeen olenkin omillani toisen kerroksen asunnossani. Makuuhuoneen jo tunnettekin; laventelia, mustia lintuja seinilla ja maalattuja tuoleja. Aivan vieressa pienenpieni vessa, jonka kanssa suhde on pintapuolinen, ei mikaan hengailupaikka. Sitten keittio, tuo haisuli, mutta jonka kanssa on pidetty hauskaakin. Sen kyljessa parveke, pommi, joka odotti kuukausia siivousta ja myohemmin saikin sen ja paljon muuta(tarina saastetaan myohemmaksi). Sitten piiitka kaytava, jonka mielummin juoksee kuin tylsistyy sita kavellessa. Sen valittomassa laheisyydessa on suuri, muttei kovin suuremmoinen sali, jossa on paljon kerrossankyja, patjoja ja kellastuneita tyynyja. Niin ja 80-luvun lasi-peili-poyta ja nahkatuoli, jotka tuo mieleen Miami Vicen. Lopulta kaytavan paassa toinen makuukammari, ihan kaypa, jonkunlainen ruokailuhuone, ja toinen vessa ihastuttavine pideineen(suihkusysteemi keskivartalolle) ja suihkuineen. Valo tulee sisaan natisevista suurista maalaisikkunoista, niista, jotka avataan keskelta. Niista myos tulvahtaa talon alapuolella olevalta aukiolta elaman aania sisaan ja valilla tuntuu kuin olisi lapsia leikkimassa toisessa paassa taloa.

Talta kaikki siis nayttaa paivasaikaan. Kun yo sitten tulee, ampiaisetkin yht·akkia loytavat tiensa ulos talosta ja mina siella yksinani(?)keittelen hermostuneena rauhoittavaa kamomilla-teeta.Tuuli voimistuu yon myota, hakkaa ikkunoita ja heiluttaa ovia, aukiolta kuuluu vaan satunnaisia ja epamaaraisia aania. Linnut, ei ne suloaaniset, raakyvat katolla painajaisiaan.Kehittelen kauhuelokuvia paassani, joihin usein kuuluu jotain epaluonnollista. Koska etsinnoista huolimatta talosta ei loydy yhtakaan murhamiesta, paadyn tulokseen, etta asun siella haamujen kanssa. Pelkoa, hikoilua, vapinaa ja epatoivoa toivat nuo yot ja tuo kauhustuttava talo. Aina siihen paivaan asti. Siihen paivaan, jolloin tulin kotiin myohaan yolla mukavalta ja relaxoivalta rantaviikonlopulta, ja loysin kotini ikkunat avonaisina ja lattian taynna vesilammikoita(kummissa paikoissa, kaukana ikkunoista). Silloin avasin kaksi olutta,kuuntelin lintujen raastavia raakaisyja, katselin pimeaa taloa, vesilammikoita, tummaa taivasta ja nauroin niin. Nyt illallistan haamujen kanssa ja muuten jatan yot Herran haltuun.

Hitto vie, siina ikkunalla tuli norkuttua koko huhti ja toukokuu. Usein iltaisin kipusin siita katolle istuskelemaan, katsomaan viela tahdista tyhjaa taivasta ja kaukaisten tuulimyllyjen oisia varoitusvaloja. Valilla syljin kattoon, huokailin ja paivittelin karpasten kanssa maaseudun raadollisuutta. Aikas kamalaa se oli alkuun. Tyhja ja karu kyla oli kaukana niista mielenmaalauksista joita Espanjasta oli tehnyt. Koko Espanjan oli hoperosti ajatellut Picasson, Miron ja Dalin varipaletiksi, maaksi jossa myos bondella tanssittiin flamencoa ja lambadaa, missa ikuinen aurinko paistoi pilvettomalta taivaalta ja biitsi merineen oli myos sisamaassa. Mutta niin se on periferia myos Espanjalla.Ja siella olin myos mina, Sara Savelasta, joka niin tykkaa ihmisista, elamasta ja yleisesta vilskeesta, hitto vie kertaalleen!

Siita se ensimmaisten hiljaisten kuukausien selviytymistarina sitten alkaa. Ei ihan mennyt niin kuin Nordean Visa-korttimainoksessa, jossa hymyillaan onnellisina vastavalmistuneen talon edessa ja katsotaan horisonttiin jossa siintaa Stromso-elama, mutta kuitenkin meni. Tarkeinta ei ollut lastenmokki saman savyisena kuin itse paatalo, vaan ihan itse onnellisuuden ja tasapainon loytyminen ja yllapito. Kuulostaa ehka oudolle, mutta lahes autiossa ja ihmisettomassa kylassa se oli vahintaan haasteellista. Siispa tein kaikkeni itseni hyvaksi. Palvelin mieltani, olin sille hyva ja hauska, sen paras kaveri ja rakas. Olin itselleni myos aarimmaisen armollinen, hellittelin suklaalla ja sipareilla, typerilla naistenlehdilla ja martini blancolla. Puhuin myos useilla sadoilla euroilla Suomeen ja valilla nyyhkytin ja vaivuin syvyyksiin. Maalasin huoneeni laventeliksi, leikkasin lintujen silhuetteja ja laitoin ne lentamaan ympari sen seinia. Hyvinvointi voi olla vaikeaa kun sen on kummuttava ihan vain itsesta, mutta siina mentiin kaksi kuukautta maalaillen vanhoja tuoleja ihan kohtalaisen hyvissa.Kiitosta kesaa edeltavien kuukausien selviamisesta taytyy antaa myos kylan papoille, jotka muistivat aina moikkailla niinakin paivina jolloin hameen helma ei ollut jaanyt pikkuhousuihin kiinni.

Tahyan ikkunasta ulos, paa nojaa laiskasti kasiini. Kilometri tolkulla peltoa. Horisontissa siintaa siistissa rivistossa tuulivoimaloita. Lahempana tervehtii naapurin kivinen talo ja kylan ainut pankki. Talot nayttavat morokolleilta, kaikki ikkunat ovat kiinni, terasverhot paallevedettyina. Kadulla puhaltaa pikkuinen tuuli, eika sekaan pida mitaan aanta. On aivan hiljaista. Ollaan Espanjan bondella, jossa maa on kovaa ja kuivaa, ihmiset vahapuheisia ja  juroja, eika kylakaupassa myyda currya eika croisantteja.

Jumala lahetti minut maaseudulle, se on varmaa. Oli vitsikkaalla paalla ja niin teki. Nimittain alkaessani jarjestella osallistumistani Euroopan Unionin vapaaehtoisohjelmaan viime syksyna, olin varma etta dokumenteissa ja muissa sellaisissa sanottiin osallistumispaikaksi VALENCIA, tuo valimeren rantakaupunki. Luin sen laajasta kulttuuritarjonnasta . Tein festarisuunnitelmia,  unissani nain itseni katsomassa teatteria ja sirkusta viinilasi loysasti kadessani roikkuen. Sovittelin bikineja ja koitin tehda vatsoja. Valencia villitsi!

Todellisuus iski naamaan matkatavaraohjeistuksen muodossa ja pudotti bikinit paalta. Sen lahetti Espanjan jarjeston vastuuhenkilo Alicia Bello, jonka kanssa olin ollut yhteydessa jo muutaman kuukauden. Listassa kehotettiin ottamaan mukaan kumisaappaat, lamminta vaatetta; villatakkeja ja mummopoksyja. Tyrmistyneena kysyin asiasta ja niin selvisi hauska sanaleikki, jota omat aivoni olivat leikkineet monen viikon ajan. Se oli hupsusti vaihtanut kirjainta toiseen ja lukenut kuten oli halunnut, Palencian Valenciana.Tama heitti minut unelmieni rannikon lammosta aina pohjoisen pelloille, pieneen piskuiseen kylaan nimelta Fuentes de Nava.